maanantai 7. syyskuuta 2015

Pelottaa kun ei näe

Yleensä ylämummolan ikkunasta näkyy erivärisiä taloja ripoteltuna rinteeseen, niiden harmaita tai punaisia kattopeltejä ja ihan alhaalla kaistale Tahmelan uimarannasta. Pyhäjärven selkää siintää aina Rajasalmensillalle asti, jonka takaa alkavat Nokian metsäiset teidenreunat. 
Jotkut ovat asuneet ikkunankehyksen rajaaman kuvan sisällä aina, toiset ovat erään onnekkaan vahingon vuoksi paluumuuttaneet parikymppisinä ja perustaneet perheen oman lapsuutensa perustuksille. On niitäkin, jotka vasta saapuivat pitkän tien takaa ilman minkäänlaista mainittavaa omaisuutta. Aivan sattumalta juuri tänne.
Maisema ei ole koskaan sama. Se voi olla keltainen, kun aurinko laskee tietystä alkusyksyn kulmasta niin kuin lauantai-iltana. Jonakin hetkenä myrskyn voi nähdä saapuvan sateen seinämänä, joka heijastaa puolet järvestä mustaksi. 
Sunnuntaiaamuna ei ollut maisemaa. Sumu peitti alleen kaiken paitsi lähimmät männynlatvat. 


Joskus lukioiässä oli ajanjaksoja, jolloin herääminen oli vaikeaa. Muistan ensimmäisen aistikokemuksen silmien auettua: yksiön katonraja. Hetkeen ei tunnu miltään. Katon ja seinän kulmaus on valkoinen kuin taitettu paperi. Sitten tietoisuus tulevasta päivästä, elettävästä elämästä jysähtää vartaloon, tahdottomuus sen vaatimusten edessä. Kaikki tuntuu epäkiinnostavalta, mikään ei tuo voimaa, vain ryöstää sitä. Katto ei ole enää valkoinen, se on väritön.

Nyt sellaisia aamuja on harvoin. Lenskin vieressä nukkuessa niskat jumahtavat, niin liikkumatta pitää koko yö olla. Pienten käsien täytyy ylettyä nypläämään luomea äidin niskassa. Se ei haittaa, sen korvaavat jutut, joihin saamme Sepån kanssa herätä. Ne ovat omiaan karkoittamaan merkityksettömyyden tunteen heti alkuunsa. "Apinat syö heinää.""Unessa oli kuu-ukko. Annoin sille pusun." "Rakastan kissoja". Kaksivuotias näyttää meille maailman väripaletin – ai niin muuten, määki rakastan kissoja! Huomenta, rakastan kissoja! Kissat! Rakkaus! Hömpömpöö!

Näköalattomuus ahdistaa. Ympärille ei näe, mutta tuntematon kuitenkin vaikuttaa itseen hallitsemattomalla tavalla. Pelottaa. 

Bagdadista Pispalaan kesti meidän perheemme kokoiselta perheeltä matkustaa 17 päivää. Päiviin mahtui niin meren ylitys Turkista Kreikkaan ihmissalakuljettajien veneessä kuin loppumatka läpi Euroopan poliisia pakoillen. Täällä heidät majoitti kotiinsa tavallinen pispalalainen perhe. Omaan kotiinsa. Viime viikosta eteen päin tuntemattomaksi ajaksi. Saako tästä vähän häkeltyä? Onko se liian naiivia? Vastaanottokeskuksista pyydetään ihmisiltä malttia tavaralahjoitusten kanssa. Vastuuta ottavat yksityishenkilöt eivät ratkaise valtiollista ongelmaa, mutta että hälveneekö tässä nyt sumu kuitenkin asteen verran? Ihan kuin se hälvenisi.

Kello yhdeksän jälkeen sunnuntaiaamuna ikkunasta näki taas pitkälle Saunasaaren taa. Silloin oli jo täydet rumputreenit käynnissä. "Yykaakoo! Laula yykaakoo!

Maailma ei kulje mettäläisten kellon mukaan. Se muuttuu kysymättä lupaa suomalaisilta. Olosuhteet ovat määränneet, kuinka pitkälle meidän on tarvinnut nähdä ja ne määräävät, miten pitkälle tulevaisuudessa tarvitsee. Sumu hälvenee, kun sen on pakko hälvetä.
Joskus oli vielä mahdollista tuijotella kattoon. Nyt saan sekoilla rakkaudesta. Mutta joudun myös syöttämään, pesemään, pukemaan, rajoittamaan omia menemisiäni ja olemaan rohkea tuntemattoman edessä. Ottamaan vastuun toisesta ihmisestä. Palkinnoksi siitä saan nähdä oman tuherrukseni lisäksi myös hänen värittämänsä maailman. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti