lauantai 19. syyskuuta 2015

Kärsivällisyys palkitaan


Sain Sepålta tällaisen muistutusviestin! Kiitos Seppå, palaan pian asiaan! Ihanaa kun jaksat odottaa :)

lauantai 12. syyskuuta 2015

Kotibileet

Asun nykyään kauheassa rälläysboxissa.


On rumpali, jonka keikasta ei meinaa tulla loppua ollenkaan. Aamusta iltaan komppia tikataan muumirumpuun, kattiloihin, kulhoihin. Ulkona kyytiä saavat kaikki tielle osuvat kannot ja isot kivet. Vedetään lokkia, ny kovaa lokkia!



On oma olutpanimo ja -panija. Sepålla on jo kaksi satsia pulputtamassa kodarissa eli kodinhoitohuoneessa.

Minä nukahtelen kaiken höyryn ja jytän keskellä sohvalle ja herään siitä peiteltynä, kun on jo pimeää. Aina jonkun täytyy sammua kemujen ensimmäisenä. Mutta että jo syyskuun toisella viikolla väsymys on tämän laatuista. Ostin Prismasta B6-vitamiinia, kuulemma se auttaa jaksamaan. Olen valmis juhlimaan vähän rankemmilla aineilla. Yy kaa koo!

Bilekuntoa syksyn koitoksiin!

maanantai 7. syyskuuta 2015

Pelottaa kun ei näe

Yleensä ylämummolan ikkunasta näkyy erivärisiä taloja ripoteltuna rinteeseen, niiden harmaita tai punaisia kattopeltejä ja ihan alhaalla kaistale Tahmelan uimarannasta. Pyhäjärven selkää siintää aina Rajasalmensillalle asti, jonka takaa alkavat Nokian metsäiset teidenreunat. 
Jotkut ovat asuneet ikkunankehyksen rajaaman kuvan sisällä aina, toiset ovat erään onnekkaan vahingon vuoksi paluumuuttaneet parikymppisinä ja perustaneet perheen oman lapsuutensa perustuksille. On niitäkin, jotka vasta saapuivat pitkän tien takaa ilman minkäänlaista mainittavaa omaisuutta. Aivan sattumalta juuri tänne.
Maisema ei ole koskaan sama. Se voi olla keltainen, kun aurinko laskee tietystä alkusyksyn kulmasta niin kuin lauantai-iltana. Jonakin hetkenä myrskyn voi nähdä saapuvan sateen seinämänä, joka heijastaa puolet järvestä mustaksi. 
Sunnuntaiaamuna ei ollut maisemaa. Sumu peitti alleen kaiken paitsi lähimmät männynlatvat. 


Joskus lukioiässä oli ajanjaksoja, jolloin herääminen oli vaikeaa. Muistan ensimmäisen aistikokemuksen silmien auettua: yksiön katonraja. Hetkeen ei tunnu miltään. Katon ja seinän kulmaus on valkoinen kuin taitettu paperi. Sitten tietoisuus tulevasta päivästä, elettävästä elämästä jysähtää vartaloon, tahdottomuus sen vaatimusten edessä. Kaikki tuntuu epäkiinnostavalta, mikään ei tuo voimaa, vain ryöstää sitä. Katto ei ole enää valkoinen, se on väritön.

Nyt sellaisia aamuja on harvoin. Lenskin vieressä nukkuessa niskat jumahtavat, niin liikkumatta pitää koko yö olla. Pienten käsien täytyy ylettyä nypläämään luomea äidin niskassa. Se ei haittaa, sen korvaavat jutut, joihin saamme Sepån kanssa herätä. Ne ovat omiaan karkoittamaan merkityksettömyyden tunteen heti alkuunsa. "Apinat syö heinää.""Unessa oli kuu-ukko. Annoin sille pusun." "Rakastan kissoja". Kaksivuotias näyttää meille maailman väripaletin – ai niin muuten, määki rakastan kissoja! Huomenta, rakastan kissoja! Kissat! Rakkaus! Hömpömpöö!

Näköalattomuus ahdistaa. Ympärille ei näe, mutta tuntematon kuitenkin vaikuttaa itseen hallitsemattomalla tavalla. Pelottaa. 

Bagdadista Pispalaan kesti meidän perheemme kokoiselta perheeltä matkustaa 17 päivää. Päiviin mahtui niin meren ylitys Turkista Kreikkaan ihmissalakuljettajien veneessä kuin loppumatka läpi Euroopan poliisia pakoillen. Täällä heidät majoitti kotiinsa tavallinen pispalalainen perhe. Omaan kotiinsa. Viime viikosta eteen päin tuntemattomaksi ajaksi. Saako tästä vähän häkeltyä? Onko se liian naiivia? Vastaanottokeskuksista pyydetään ihmisiltä malttia tavaralahjoitusten kanssa. Vastuuta ottavat yksityishenkilöt eivät ratkaise valtiollista ongelmaa, mutta että hälveneekö tässä nyt sumu kuitenkin asteen verran? Ihan kuin se hälvenisi.

Kello yhdeksän jälkeen sunnuntaiaamuna ikkunasta näki taas pitkälle Saunasaaren taa. Silloin oli jo täydet rumputreenit käynnissä. "Yykaakoo! Laula yykaakoo!

Maailma ei kulje mettäläisten kellon mukaan. Se muuttuu kysymättä lupaa suomalaisilta. Olosuhteet ovat määränneet, kuinka pitkälle meidän on tarvinnut nähdä ja ne määräävät, miten pitkälle tulevaisuudessa tarvitsee. Sumu hälvenee, kun sen on pakko hälvetä.
Joskus oli vielä mahdollista tuijotella kattoon. Nyt saan sekoilla rakkaudesta. Mutta joudun myös syöttämään, pesemään, pukemaan, rajoittamaan omia menemisiäni ja olemaan rohkea tuntemattoman edessä. Ottamaan vastuun toisesta ihmisestä. Palkinnoksi siitä saan nähdä oman tuherrukseni lisäksi myös hänen värittämänsä maailman. 

lauantai 5. syyskuuta 2015

Lihaksia ja luxurya

Ensimmäinen kokonainen arkiviikko taittui ylellisesti, kun Ylämummu kutsui minut avecikseen musikaaliensi-iltaan. Ihanaa. Tulossa olisi tanssia, laulua, Veeti Kallio, romantiikkaa, Veeti Kallio, suuria tunteita, Veeti Kallio.. Seppå ja Lenski jäivät vilkuttamaan pysäkille, kun bussi kurvasi tihkuisesta Tahmelasta Mansen Broadwaylle Hämeenpuistoon.


Jännittyneenä kävelin bussilta teatterille ja mietin onnistunko edes vilaukselta näkemään japanilaisen karpin villin loikan rintakehällä. Mainoskuvissa ollaan niin visusti, niin häveliäästi pukeissa.


Ovella loimusivat teatterinaamiot. Ne eivät paljastaneet mitään. Näyttivät vain viekkailta. Toiveikkaana ajattelin, että ehkäpä vähän vihjailevilta.


Kaupungin kermalle tarjoiltiin tervetuliaisiksi valkosuklaapallero kielen alle. Hain toisenkin, siellä se sitten suli.


Klassikkohetkenä, juuri ennen kuin verhot avautuvat, odotus väreili salin pölyisessä ilmassa. Saisimmeko hurmioitua tänä iltana?


Vaikea sanoa, mutta mitä ilmeisemmin, koska seuraavaksi löysin itseni istumasta narikan nahkapenkiltä. En muistanut mitään.
Olin hoippunut portaissa ja kuulemma hokenut jotain tatuoiduista käsivarsista ja raamikkaista hartioista, kiiltävästä kaljusta. Aivokemia kai siinä jotenkin oli häiriintynyt, kun odotukset olivat muuttuneet todeksi. Vieläkin epäkesko olo. 


Tällaisia kuvia löytyi kännykästä jälkeen päin. Kahvilankin antimet oli pitänyt tarkistaa.


Täytetyn croissantin sisällä näkyy olevan currykanaa. Kausileivonnaiset ovat tietenkin käyneet läpi jo monta sukupolvenvaihdosta, mutta kuvat kertovat myös, että perusvalikoima on osittain uudistunut. Paljon on muuttunut niistä ajoista, kun minä kinuskikakkua ja Amarettoa rimpsuesiliinassa tarjoilin. Enhän itsekään ole enää sama ihminen.  



Aikamoinen lemmenuni se Desirée olikin. Varoitus: paljasta pintaa on odotettavissa. Suosittelen kyllä, sillä tällaiset hohdokkaat illat nostavat elämänlaatua. Arkea pitää muistaa maustaa vähän lihaksilla ja luxurylla.

tiistai 1. syyskuuta 2015