torstai 30. heinäkuuta 2015

Marika, miten sen teet?

Rakastuin Berliinin kotimme askeettiseen sisustukseen. Asunnossa ei ollut mitään turhaa, mikä kertoi vuokraemäntämme Marikan olevan tilanhallinnan kuningatar. Keittiöstä löytyi yksi kauha kauhaa tarvitsevalle. Jalkapallolle ja rullaluistimille oli oma kolo eteisen kiviseinässä. Missään ei näkynyt yhtään kippoa epämääräisille kuiteille, ruuveille, heijastimille ja kolikoille.



Viikon rälläyslomalla minulla oli kerrankin aikaa sekä etäisyyttä pohdiskella asioita ikään kuin oman kuplani ulkopuolelta.


Tulin siihen tulokseen, että jos kippoa ei aseteta esille, se ei voi alkaa täyttymään. Sälä ei kerry väliaikaiseen paikkaan, vaan kulkeutuu suoraan omaan mietittyyn osoitteeseensa, oli se sitten roskis, söpö peltinen ruuvirasia, roskis, takinlieve, lompakko, tai roskis.

Sisustajalapsinero minussa heräsi. Tunsin rintalastan alla tuttua kuplintaa, kutitteleva paine nousi sieltä otsaan. Edessäni oli este, joka oli tehty ylitettäväksi, päämäärä saavutettavaksi ja vasta sen jälkeen voitaisiin puhua levosta.

Mitä ihminen tekee miljoonalla leivontakulholla tai tsiljoonalla lasipurkilla? Miljoonalla leivontakulholla. Tsiljoonalla lasipurkilla. Meillä valehtelematta on miljoona leivontakulhoa ja tsiljoona lasipurkkia. Hukumme niihin. Lapsella on hengitysvaikeuksia. En ole tajunnut, miten huonosti parisuhde voi.

Kotiuduttuani heitän kaiken meneen. Kaiken. Meneen.

Ihanaa.


Tahmelassa kaikkimeneen-hulluus sai vain lisää vettä myllyynsä muistaessani minkälainen sisustaja Seppå on. Hän luottaa runsaaseen esillepanoon. Uutena raikkaana elementtinä keittiön hyllylle olivat poissa ollessani ilmestyneet Räisälän ja salaperäisen mysteerikunnan pöytävaakunat. Matoviinapullon ja perusvoideputelin ennakkoluuloton ystävyys toimi katseenvangitsijana alahyllyllä.



Heitän kaiken meneen. Kaiken. Meneen.

Nyt.

Hain paperikassin, se riittäisi alkurysäykseen. Heittelin sinne tavaroita. Sydämenmuotoinen munakasmuotti. Sepån. Lasipurkki. Sepån. Muumiheijastin. Avainnauha. Lelu jolla ei kukaan leiki. Sepån se ja se. Oma huivi. Kivat tuikkualustat. Nyt ei anneta armoa. Tyhjensin Sepån intiaanikipon sälästä. Sinne vaan, ei se mitään huomaa.

Myöhemmin illalla Seppå oli vienyt kassin roskiin. Sisustamisen lapsinero alkoi epäröidä. 

– Sinne tais mennä se sun intiaanikippo.

– Ai mun intiaanikippo? 

– Sen voi vielä hakee sieltä. 

– Mun lempikippo?!

Seppå käy tonkimassa lempikipon roskiksesta. Säikähdän, että hän huomaa muutkin esineensä. Seppå tulee takaisin ja esittelee kovia kokenutta aarrettaan kylässä olevalle Naapurittarelle hellästi.

– Heitin mää sinne sun kettinkikaulaketjutkin...

– MITÄ?? Et oo tosissas.

– No joo, et sää niillä mitään tee.

– Meet hakemaan ne sieltä!

– Mee ite, jos ne on niin tärkeet.

– Eikun sää meet.

Tässä kohtaa Naapuritar katsoo jo aika pitkään. Minua.

– No okei. 

Hain koko kassin takaisin. Nehän pitää lajitella. 

Nyt kassi on seissyt ovensuussa jo monta päivää. Sisustajalapsinero harvoin lannistuu, mutta näköjään täydellisistä älyttömyyksistä kiinnijääminen voi siihen johtaa.
Pelottaa, että Seppå alkaa heitellä omaisuuttani roskiin. ... Ahdistaa, kun kaulaketjut vievät koko ajan himona tilaa täällä.

Marika, miten sen teet? 

Oletko kenties vienyt osan käyttötavaroista johonkin säilöön, koska asuntosi on 
vuokrakäytössä? Onko sinua edes olemassa. En koskaan tavannut sinua. Haimme avaimen työkaveriltasi Umranilta. 

Voiko kukaan todella elää ilman säläkipon luomaa keskeneräisyyden mahdollisuutta, viskaamisen vapautta?

maanantai 27. heinäkuuta 2015

Tiedän missä olla

Märillä pitkospuilla pysyi, kun uskalsi kulkea niin vauhdilla, ettei ehtinyt liukastua. Kuusenlatvat olivat joskus sahanneet palasen taivasta metsälammen ylle ja sitten asettuneet aidaksi sen ympärille.  Takkuiset varvut kampittivat pienintä poimijaa, mutta tarjosivat palkinnon maantasalla. Leivontakulhoon ropisi muutama marja toisinaan, suurin osa päätyi parempiin suihin.

Olin tullut takaisin eksyäkseni mustikkamaille 30 metrin päähän autosta. Juodakseni Sepån pistämät kahvit Mobilian automuseon huvimajassa. Syödäkseni ylenpalttisen makean kuningatarpullan sokerikuorrutteineen. Nuollakseni viimeiset tahmat siitä lapsen sormista.

Berliinissä sairastuin samaan tautiin, joka lamauttaa pienet kesäleiriläiset leirin alussa ja saa tulevien päivien lukumäärän ja välimatkan perheeseen tuntumaan kestämättömiltä etäisyyksiltä.  

Kipuilin koko reissun. Ei se tarkoita sitä, ettenkö olisi pitänyt hauskaa ulkoilmaleffassa Friedrichshainissa tai libanonilaisessa ylihalpojen ja herkullisten mezejen äärellä tai missä vain. Satu kyllä onneksi ymmärsi sen. Tietyllä aavistuksenomaisella tavalla nautin kärsimysmankelistani, jonka puristuksesta kompuroi – jo sen voi sanoa, uusi minä.

Olin tullut takaisin, eikä kesäkään ollut sama. Syksy oli täällä, sitä ei enää pystynyt torjumaan. Seuraavalla viikolla kävisin kirjastossa ja alkaisin lukea jotakin, mikä hiljalleen valmistaisi uuteen aikaan.

Halvaannuttavan koti-ikävän muisto oli vielä jähmeytenä jäsenissä, odotuksina ja hermoheikkoutena päässä. Tiesin kuitenkin missä minun pitää olla, kahden kauden sekavassa välimaastossakin, jossa mennyt tuntuu kadotetulta syliltä ja tuleva välähtelee kaaoskuvina.
Olin tullut katselemaan heitä sen selittelemättömän onnekkaan tunteen läpi.







perjantai 24. heinäkuuta 2015

Kyllä se on kuulkaa vitriini ostettava

Ei käy kieltäminen, etteikö pojalla olisi melkoiset urheilijageenit. Täydellinen kunnianhimottomuus on aina auttanut minua suhtautumaan mahdollisiin vastoinkäymisiin urheilukentillä kevyen välinpitämättömästi. Ehdottoman hyvä piirre huippu-urheilijalle, kun tulokset eivät häiriinny liiasta hermoilusta ja paineista.

Kotoa se kaikki lähtee, myös verenmakuinen kyky harjoitella. Lepopäivien tärkeyttä ei koskaan korosteta tarpeeksi, mikä hajottaa kaltaistani liikuntakasvattajaa.

Seppå taas on aikamoinen salihirmu. Hän on kasvanut valehtelematta kolme kokoa suuremmaksi kaapiksi sen jälkeen, kun viime syksynä vaniljaiset proteiinilisät ilmestyivät keittiöömme. Massakausi tuntuu vain jatkuvan ja jatkuvan. Mahdollisuutta lihasnäkyvyyskauteen on vasta heruteltu...................

Näillä avuin ja omalla tinkimättömällä asenteellaan sekä pikku kinttujen tikkaavalla voimalla Lenski 1v. menestyi Kumpulan juoksukisojen nelivuotiaiden sarjassa upeasti. Kilpailija numero 40 oli sarjansa viimeinen, mutta pääsi palkintosijoille ollessaan hienosti poikien toinen. Tuli mitali ja tuli kultalusikka.

Lenski korkkasi viimein perheemme mitalisaldon.






Voitin, vaikken liikahtanut mihinkään. Voi poikani, oi geenini. 

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Pukeutumispaita


Seppå, vie mut Lietsun Löyttäriin! Mulla on vaan tavallisia paitoja. Niillä ole mitään tekoa, jos haluaa pukeutua.

torstai 16. heinäkuuta 2015

Mene Berniiliin

- Ukko lähtee mummolaan. 

- Hihhi, vai lähtee ukko mummolaan!

- Älä tule mukaan. Mene Berniiliin, äiti.

- En mää vielä lähde. Muutaman päivän päästä vasta.

- Mene kotiin! Mene kotiiiin! Tietokoneelle! Tietokoneelle! 


Miten lähtöni hullulle kaupunkilomaseikkailulle ei tunnu olevan ongelma kenellekään muulle.......?



Onko se lopulta ongelma itsellenikään, jos tosissaan miettii Club-Maten hintatasoa kohteessa? 2012 sitä ainakin juhlittiin!

tiistai 14. heinäkuuta 2015

Taivaanrannalle

Mitä oikein kuvittelin. Varasimme keväällä yli viikon pituisen matkan heinäkuiseen Berliiniin Sadun kanssa. Kaksi, kolme yötä on pisin aika, minkä olen ollut erossa Lenskistä. Minkä hän on ollut erossa minusta. 

Eilen illalla sateisella kotimatkalla ystävien luota katselimme, kun taivaanrannoilla tapahtui. Lenski, joka ei milloinkaan malta rentoutua syliin, uuvahti bussissa vasten rintaa. Olen alkanut katsella häntä niin kuin lähtenyt katsoo muistoja. Se on surullisempaa kuin lähteminen. 

Reissu siintyy horisonttiin niin kuin sateenkaaret ja järviristeilijät ja kiskoo minua jo pois täältä. Tällaisen alakuloisen yksinäisyyden olen kokenut viimeksi vuosien -11 ja -12 vaihteessa. Silloin kun perhettä ei vielä ollut, eikä hassua kuvitelmaakaan siitä ja menin aina yksin nukkumaan Minna Canthin kadun kimppakämpässä. Aamuisin kävelin kadun yli yliopiston kirjaston kahvilaan ja opiskelin muka, mutta varsinaisesti tuijotin ihmisiä ympärillä kykenemättä muuhun. 

Huomenna täytyy pakata laukkuun päheimmät mekot ja aurinkolasit, kirjat ja alkaa muistella sitä tunnetta muistamisen arvoisena. Jälleenkokemisen arvoisena. Se on päätös. Eikä kai siinä mitään vikaa ole, että saa lorvailla hetken aamuöisellä taivaanrannalla, heilutella jalkoja reunalta, juoda olutta, kellahtaa selälleen ja puhaltaa tupakansavua ison kaupungin ylle ja sitten nukahtaa juuri silloin kun tykkää pesemättä omia tai muiden hampaita.




Näille kahdelle suon toisensa sillä aikaa ja Tahmelan päälle sateenkaarisäleikön. Kaiken kotona odottavan kierrän mieleni kähärään ja kärsin yksinäisyyden kyllä. Seikkailun nousuhumala laittaa sen kähärän vielä kieppumaan ympäri, loistamaan silmistä, tuntumaan jaloissa. Kaipuuta on hyvä olla. Se on tämä lähtö vain nyt tässä. 

lauantai 11. heinäkuuta 2015

Vinkit kaaosmaiseen matkailuun

Voit yrittää välttää seuraavia ohjenuoria viimeiseen asti tai kokea kerrankin jotain yllättävän ankeaa perheesi ja ystäviesi kanssa: 

  • Suunnittele matka yhdessä yhtä innostuvaisen ja haihatteluun taipuvaisen ystävän kanssa kuin itse olet. Hysteriassanne valitkaa kohteeksi Muumimaailma, vaikka lapset ovat vielä niin pieniä ja viattomia, etteivät tunnista muumia. 
  • Lietsokaa toistenne romanttisia visioita, mutta samalla keskittykää kuitenkin löytämään kaikista halvimmat vaihtoehdot matkustaa ja majoittua. Köyhäily on yhtä tunnelmallista ja villiä perhelomalla kuin Interrailillakin. 
  • Päättäkää siis majoittua Naantalin leirintäalueen karuimpiin mökkeihin, mutta älkää matkustako sinne autolla, vaan ostakaa tarjousliput (todella halvat) Turun junaan, körötelkää sieltä bussilla Naantalin keskustaan ja kävelkää vielä muutama kilometri autotien reunaa lasten ja kantamuksien kanssa.  
  • Pitäkää tosiaan huolta, että ihan pelkkään matkustamiseen kuluu mahdollisimman paljon aikaa. Mitä ihmettä sillä perillä tekee? 
  • Nihkeile rahasta joka käänteessä. Stressaa myös muun matkaseurueen rahatilanteesta aina ravintolaa ja kahvilaa valittaessa.
  • Tilaa pitsaa ja olutta märällä terassilla, missä soi Juha Tapion levy. Käy sitten ostamassa kaksi karkkipussia ja ahmi ne luokkaretkityyliin mökissä, niin että vuokralakanoille jotka vuokrasitte puolella koko mökin hinnasta varisee sokeria.
  • Valitkaa sateinen ajankohta. Kunnon sadetta. Niin että kuuden neliön ikkunattomasta mökistä ei voi lähteä mihinkään, jolloin muuta tekemistä ei ole kuin syödä ja nukkua. 
  • Nuku klo 21-09.
  • Pyörikää kaatosateessa autiossa ja kalliissa vanhassa kaupungissa, kun sinne leirintäalueella vietetyn loputtoman yön jälkeen viimein pääsette.
  • Johdata porukka pimeään kahvilaan, jonka seinät ovat täynnä outoja muotokuvia ja tarjoilija kertoo piirakan sisältävän mitä vaan. Kokekaa kaaoksen kulminaatio, kun seurueenne kaksi yksivuotiaasta hullaantuvat yhtä aikaa ja konttaavat, juoksevat ja huutavat ympäriinsä ja pitkään odotetut aamukahvit jäävät kaikilta juomatta. 
  • Älkää menkö Muumimaailmaan.......................
  • Lähtekää takaisin Turkuun samojen vaiheiden kautta ja todetkaa, ettei aika olisi edes riittänyt Muumimaailmalle. Juna, johon olette ostaneet etukäteen tarjousliput (vieläkin halvemmat) lähtee tuota pikaa.
  • Kaitse koko junamatka nihkeää, levotonta ja hikistä lasta leikkivaunussa.


Mikäli todella haluat kulkea äärirajoille asti, sinne päässee seuraamalla näitä bonustason niksejä:

  • Unohda ystävät ja lähde reissuun vain perheesi kanssa. Silloin voit luopua kaikesta vieraskoreudesta ja päästää irti kontrollista. Mukavalla tunnelmalla ei ole nyt mitään väliä, vaan voit hermoilla ja olla pettynyt ja vihainen vaikka koko ajan ja heitellä ripsentaivutinta niin kuin ehkä teit jo leppoisissa lähdön tunnelmissa....
  • Lopeta olosuhteista vitsailu. Ole vain epätoivoinen. 
  • Älä nuku, vaan valvo ja pelkää leirintäalueilla tiettävästi liikkuvaa murhaajaa. 
  • Samalla kun unohdat ystävät, unohda myös ihana sateinen aamu-uinti lämpimässä meressä parhaan kaverisi kanssa.
  • Unohda metsän halki vanhaan kaupunkiin vievä Rakkaudenpolku ja siellä yllättäen vallinnut lempeä, hyvä olo. 
  • Unohda Turun kauppahallin meksikolaisravintola. Nauti lisää pizzaakaljaakarkkia.
  • Mene Muumimaailmaan. Vaikka sataa kaatamalla ja vaikka lasta ei lähtökohtaisesti edes kiinnosta.  Maksa lipunhinta, kärvistele jonkun lipan alla neljä tuntia ja myöhästy junasta. 
  • Raivonpuuskassa hakkaa muumia. Ne ovat helppoja, mykkiä, puolustuskyvyttömiä kohteita. Tämä on ratkaisuna todettu hyväksi ennenkin. Se mikä tapahtuu Muumilaaksossa, jää Muumilaaksoon.


No niin, näillä pääset jo pitkälle! Kivaa matkaa!
















torstai 9. heinäkuuta 2015

Sporttaa kuolevainen

Joskus elämässä täytyy vain kerätä itsensä ja lähteä lenkille, vaikka tuntuisi siltä, että harteilla on 14 kiloa ylimääräistä massaa. 


Vaikka tuntuisi, että koko tahdonvoima murenee sen alle ja välinpitämättömyys jatkaa voittokulkuaan kohti fyysisen olomuodon tuhoa. Kohti kuolemaa, joskin läpi luettelemattomien välivaiheiden.


Kuolemasta ei kyllä pääse eroon, vaikka saisikin painolastin sysättyä niskastaan ja pääsisi pururadalle asti. Se on läsnä aina, kun syke nousee normaalilukujen yläpuolelle herättelemään kehontuntemuksia. Puhe lihaksista on tarua, ei niitä ole. Luuranko juoksee metsässä raijaten perässään sisuskaluja, painavaa ihokaapua ja muuta höttöä. Askel on lyhyt ja matala, eikä se vie minnekään. Silmämunat vapisevat vietereissään. Kuvaus perustuu tosituntemuksiin.


Palkintona perässä odottaa kuitenkin mahdollisuus poseerata muikeillen naapureille ja valokuvaajille märän ruusun tuoksuisessa pihassa ja tuntea kiitollisuutta. Varmaan elän nyt ikuisesti. Tällä mennään ainakin seuraavat puoli vuotta.


Mutta joskus elämässä täytyy lenkinkin jälkeen vielä jaksaa punnertaa, vaikka tuntuisi siltä, että hartioiden päällä on 14 kiloa ylimääräistä massaa. 
Paitsi jos ei pysty. 
Kohta pystyy, jos kuolevainen jatkaa urheiluharrastusta tähän malliin!! Huhhu!

sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

Metaa 1kk:n iässä

En ole kirjoittanut päiväkirjaa. Haluan kirjoittaa muille. Minä en riitä yleisöksi minulle, sillä eiväthän yksityiset aplodit mihinkään kaiu. Haluan saada aikaan reaktioita, luoda mielikuvia itsestäni ja utuisista spektreistäni.
En ole kirjoittanut päiväkirjaa. Vaikka kirjoitin minä, se en ollut minä. Se oli ikonivaras, Natali, nyrkkiin kadonnut poikaystävä, Hilta, kuollut Tito tai joku muu hahmo. En ollut minä, mutta olin siellä kyllä. Olin ikonivaras, Natali, nyrkkiin kadonnut poikaystävä, Hilta, kuollut Tito, joku heistä.

Blogi on täyttänyt yhden kuukauden. Olen vältellyt analysoimasta tänne kirjoittamista, mutta kuukauden ikäinen taitaa olla valmis metatekstille. Kolmekymmentä päivää pystyin kuvittelemaan olevani huoleton ja kepeä, kunnes muistin olevanikin jäsentymätön ja epäilevä. Vain hyvin satunnaisesti kepeä. Kepeydessäni olen vain jonkun oikeasti kepeän varjo. 

Ensimmäinen kuukausi meni hupsutellen, sitten huolet jallittivat minut. En tiedä miten kertoa itsestäni. En ole kirjoittanut päiväkirjaa. 
En tunne minua tietokoneen ruudulla, en paperilla. Minkälainen lauseen rytmi kertoo meidän tarinaamme, mikä sävyistä on totta? Runollinen, ironinen, asiallinen? Hetket muuttuvat fiktioksi, kun ne kulkevat näppäimistön läpi, mutta miten antaa tapahtumista sillä tavalla todellinen-fiktiivinen kuva, etten itse kokisi sitä jälkikäteen vieraaksi? 

Tarina on valmis, kun se on kirjoitettu, mutta kirjoittaja muuttuu koko ajan. Elän eteen päin ja niin teksti jää taakseni. Yhtenä päivänä on kirjoitettu epäilyttävistä salkuista ja toisena jaettu käyttökelpoisia kirjoittamisvinkkejä. Tänään sanoisin ehkä kaiken toisin. Mikä joskus tuntui hauskalta tai fiksulta, ei tunnu enää. Miten sen kanssa voi pärjäillä?


Kirjoittaa pulppuavalla voimalla aikaa kirittäen. Kuin lopultakin kirjoittaisin päiväkirjaa. Pakotetun huolettomasti. Pakotetun kepeästi. On ehkä helpompaa hyväksyä tapaavansa itsensä ihan jokaisessa sekopäisesti polveilevassa sanassaan, kun on ensin kirjoittanut tarpeeksi paljon, ohi oman minuutensa. Siltikin, että samaan aikaan jatkan pakenemista kirjoitettujen sanojen ulottumattomiin. Matkustan kohti vapauden ihmeellistä kysymysmerkkiä, joka väreilee etäämmällä. Se on kaikkien niiden sanojen enteilijä, jotka vielä tulevat ja jäävät olemaan hetken kuva kirjoittajastaan. Tulevat antamaan mahdollisuuden ja oikeuden olla mitä vaan.


perjantai 3. heinäkuuta 2015

Leikin jälkeen

 Rantapallo



 Roska silmässä



Pipomitta x cm


Kuvat sarjasta Leikin jälkeen (2015). Tutustu ihmeessä myös Ihmisroskasen aiempaan valokuvatuotantoon!

torstai 2. heinäkuuta 2015

Kiehumunaa

Nyt ne tuli! Jäätävän kokoiset Friidu-munat, joita Seppå tilaa suoraan tuottajalta. Seuraavien viikkojen ruokalistalta löytyy perus kiehumunaa, kokkelimaista hölskytysmunaa, munakasta, tofumunakasta, espanjalaista munakasta, pinaattimunakasta, munakasta munalla..........


Kuorman ajoitus on siinä mielessä varsin nätti, että toissa päivänä yhdellä perheemme kolmesta jäsenestä todettiin kananmuna-allergia. Jaksaa, jaksaa!


Kiehuttiin tänään Pyhäjärvessä munien lailla. Kuumenee, kuumenee!