lauantai 19. syyskuuta 2015

Kärsivällisyys palkitaan


Sain Sepålta tällaisen muistutusviestin! Kiitos Seppå, palaan pian asiaan! Ihanaa kun jaksat odottaa :)

lauantai 12. syyskuuta 2015

Kotibileet

Asun nykyään kauheassa rälläysboxissa.


On rumpali, jonka keikasta ei meinaa tulla loppua ollenkaan. Aamusta iltaan komppia tikataan muumirumpuun, kattiloihin, kulhoihin. Ulkona kyytiä saavat kaikki tielle osuvat kannot ja isot kivet. Vedetään lokkia, ny kovaa lokkia!



On oma olutpanimo ja -panija. Sepålla on jo kaksi satsia pulputtamassa kodarissa eli kodinhoitohuoneessa.

Minä nukahtelen kaiken höyryn ja jytän keskellä sohvalle ja herään siitä peiteltynä, kun on jo pimeää. Aina jonkun täytyy sammua kemujen ensimmäisenä. Mutta että jo syyskuun toisella viikolla väsymys on tämän laatuista. Ostin Prismasta B6-vitamiinia, kuulemma se auttaa jaksamaan. Olen valmis juhlimaan vähän rankemmilla aineilla. Yy kaa koo!

Bilekuntoa syksyn koitoksiin!

maanantai 7. syyskuuta 2015

Pelottaa kun ei näe

Yleensä ylämummolan ikkunasta näkyy erivärisiä taloja ripoteltuna rinteeseen, niiden harmaita tai punaisia kattopeltejä ja ihan alhaalla kaistale Tahmelan uimarannasta. Pyhäjärven selkää siintää aina Rajasalmensillalle asti, jonka takaa alkavat Nokian metsäiset teidenreunat. 
Jotkut ovat asuneet ikkunankehyksen rajaaman kuvan sisällä aina, toiset ovat erään onnekkaan vahingon vuoksi paluumuuttaneet parikymppisinä ja perustaneet perheen oman lapsuutensa perustuksille. On niitäkin, jotka vasta saapuivat pitkän tien takaa ilman minkäänlaista mainittavaa omaisuutta. Aivan sattumalta juuri tänne.
Maisema ei ole koskaan sama. Se voi olla keltainen, kun aurinko laskee tietystä alkusyksyn kulmasta niin kuin lauantai-iltana. Jonakin hetkenä myrskyn voi nähdä saapuvan sateen seinämänä, joka heijastaa puolet järvestä mustaksi. 
Sunnuntaiaamuna ei ollut maisemaa. Sumu peitti alleen kaiken paitsi lähimmät männynlatvat. 


Joskus lukioiässä oli ajanjaksoja, jolloin herääminen oli vaikeaa. Muistan ensimmäisen aistikokemuksen silmien auettua: yksiön katonraja. Hetkeen ei tunnu miltään. Katon ja seinän kulmaus on valkoinen kuin taitettu paperi. Sitten tietoisuus tulevasta päivästä, elettävästä elämästä jysähtää vartaloon, tahdottomuus sen vaatimusten edessä. Kaikki tuntuu epäkiinnostavalta, mikään ei tuo voimaa, vain ryöstää sitä. Katto ei ole enää valkoinen, se on väritön.

Nyt sellaisia aamuja on harvoin. Lenskin vieressä nukkuessa niskat jumahtavat, niin liikkumatta pitää koko yö olla. Pienten käsien täytyy ylettyä nypläämään luomea äidin niskassa. Se ei haittaa, sen korvaavat jutut, joihin saamme Sepån kanssa herätä. Ne ovat omiaan karkoittamaan merkityksettömyyden tunteen heti alkuunsa. "Apinat syö heinää.""Unessa oli kuu-ukko. Annoin sille pusun." "Rakastan kissoja". Kaksivuotias näyttää meille maailman väripaletin – ai niin muuten, määki rakastan kissoja! Huomenta, rakastan kissoja! Kissat! Rakkaus! Hömpömpöö!

Näköalattomuus ahdistaa. Ympärille ei näe, mutta tuntematon kuitenkin vaikuttaa itseen hallitsemattomalla tavalla. Pelottaa. 

Bagdadista Pispalaan kesti meidän perheemme kokoiselta perheeltä matkustaa 17 päivää. Päiviin mahtui niin meren ylitys Turkista Kreikkaan ihmissalakuljettajien veneessä kuin loppumatka läpi Euroopan poliisia pakoillen. Täällä heidät majoitti kotiinsa tavallinen pispalalainen perhe. Omaan kotiinsa. Viime viikosta eteen päin tuntemattomaksi ajaksi. Saako tästä vähän häkeltyä? Onko se liian naiivia? Vastaanottokeskuksista pyydetään ihmisiltä malttia tavaralahjoitusten kanssa. Vastuuta ottavat yksityishenkilöt eivät ratkaise valtiollista ongelmaa, mutta että hälveneekö tässä nyt sumu kuitenkin asteen verran? Ihan kuin se hälvenisi.

Kello yhdeksän jälkeen sunnuntaiaamuna ikkunasta näki taas pitkälle Saunasaaren taa. Silloin oli jo täydet rumputreenit käynnissä. "Yykaakoo! Laula yykaakoo!

Maailma ei kulje mettäläisten kellon mukaan. Se muuttuu kysymättä lupaa suomalaisilta. Olosuhteet ovat määränneet, kuinka pitkälle meidän on tarvinnut nähdä ja ne määräävät, miten pitkälle tulevaisuudessa tarvitsee. Sumu hälvenee, kun sen on pakko hälvetä.
Joskus oli vielä mahdollista tuijotella kattoon. Nyt saan sekoilla rakkaudesta. Mutta joudun myös syöttämään, pesemään, pukemaan, rajoittamaan omia menemisiäni ja olemaan rohkea tuntemattoman edessä. Ottamaan vastuun toisesta ihmisestä. Palkinnoksi siitä saan nähdä oman tuherrukseni lisäksi myös hänen värittämänsä maailman. 

lauantai 5. syyskuuta 2015

Lihaksia ja luxurya

Ensimmäinen kokonainen arkiviikko taittui ylellisesti, kun Ylämummu kutsui minut avecikseen musikaaliensi-iltaan. Ihanaa. Tulossa olisi tanssia, laulua, Veeti Kallio, romantiikkaa, Veeti Kallio, suuria tunteita, Veeti Kallio.. Seppå ja Lenski jäivät vilkuttamaan pysäkille, kun bussi kurvasi tihkuisesta Tahmelasta Mansen Broadwaylle Hämeenpuistoon.


Jännittyneenä kävelin bussilta teatterille ja mietin onnistunko edes vilaukselta näkemään japanilaisen karpin villin loikan rintakehällä. Mainoskuvissa ollaan niin visusti, niin häveliäästi pukeissa.


Ovella loimusivat teatterinaamiot. Ne eivät paljastaneet mitään. Näyttivät vain viekkailta. Toiveikkaana ajattelin, että ehkäpä vähän vihjailevilta.


Kaupungin kermalle tarjoiltiin tervetuliaisiksi valkosuklaapallero kielen alle. Hain toisenkin, siellä se sitten suli.


Klassikkohetkenä, juuri ennen kuin verhot avautuvat, odotus väreili salin pölyisessä ilmassa. Saisimmeko hurmioitua tänä iltana?


Vaikea sanoa, mutta mitä ilmeisemmin, koska seuraavaksi löysin itseni istumasta narikan nahkapenkiltä. En muistanut mitään.
Olin hoippunut portaissa ja kuulemma hokenut jotain tatuoiduista käsivarsista ja raamikkaista hartioista, kiiltävästä kaljusta. Aivokemia kai siinä jotenkin oli häiriintynyt, kun odotukset olivat muuttuneet todeksi. Vieläkin epäkesko olo. 


Tällaisia kuvia löytyi kännykästä jälkeen päin. Kahvilankin antimet oli pitänyt tarkistaa.


Täytetyn croissantin sisällä näkyy olevan currykanaa. Kausileivonnaiset ovat tietenkin käyneet läpi jo monta sukupolvenvaihdosta, mutta kuvat kertovat myös, että perusvalikoima on osittain uudistunut. Paljon on muuttunut niistä ajoista, kun minä kinuskikakkua ja Amarettoa rimpsuesiliinassa tarjoilin. Enhän itsekään ole enää sama ihminen.  



Aikamoinen lemmenuni se Desirée olikin. Varoitus: paljasta pintaa on odotettavissa. Suosittelen kyllä, sillä tällaiset hohdokkaat illat nostavat elämänlaatua. Arkea pitää muistaa maustaa vähän lihaksilla ja luxurylla.

tiistai 1. syyskuuta 2015

maanantai 31. elokuuta 2015

Minä olen luonnontapahtuma






Nämä ovat polkuja
joita syntyy
                  kun usein mennään samasta kohdasta:
minä olen luonnon tapahtuma.
Tai miten joelle syntyy uoma.

– Pentti Saarikoski



perjantai 28. elokuuta 2015

Lastenkirjailija työssään

Noniin. Koko päivä mennyt kirjoittaessa sitä käsistä, selaillen facebookia, kuunnellen räppiä. Totesin notta Paperi T taustamusiikkina luo oikeanlaisen mielentilan lastenkirjan ideoimiselle. Volyymia kovemmalle kääntämällä hiljennetään stereotyyppiset, iloiset ja valoisat ratkaisut. Pääsee ihan eri tasolle. Postmodernille. Draaman jälkeiselle. Tavoittaa lapsen järjenjuoksun epäkronologian uudestaan.

Ongelmaksi saattaa muodostua valmis konsepti, jonka tunnettujen hahmojen kai pitäisi pysyä omissa nahoissaan. Jotakin tapahtuu kuitenkin väistämättä, kun puikkoihin siirtyy trendikäs y-sukupolvi.

Otteita mustiinpanoista:
Kimaltava superpallo, spektri, keppihevonen, yksisarvinen, lumihiutalepallo, kristallit ikkunassa, kuplamuovia, avaruus, avaruus, avaruus, avaruuslamppu, oikea avaruus, Voimamies Horsman avaruustatuointi, kaukoputki, Heinämäen tila on pieni pläntti maailmankaikkeudessa. Olen maaimankaikkeuden ainut Herra H. Värivalot. Musiikkia. Värityskirja. 

Hahaha, kattellaan. Tuntuu, että edellisen kirjan kirjoittamisesta on ikuisuus, ja koska olen nyt äiti, niin pitäisi siksikin paremmin tietää mitä ja miten lapsille kirjoittaa. Onneksi tiedän ainakin sitten sen, mitä en halua Lenskille lukea. Ehkä. Sillä mennään.

Vapise Lingren. Vapise Jansson. Vapise Dahl. Rowling. Vaviskaa Kunnakset, Kirsi ja Mauri.


Rentoa viikonloppua!


tiistai 25. elokuuta 2015

Muina Jeesuksina

vetten päällä.

Naapurittaren kanssa teimme unelmista totta ja vuokrasimme SUP-laudat. Trendikkään meditatiivinen havaijilais-surffaus oli hypensä veroista nautintoa alusta loppuun. Mietimmekin ehtisikö tässä vielä SUP-vaellukselle, SUP-joogaan ja SUP-meditaatioon.

Tietysti tuli tehtyä myös "ne klassiset". Meloimme 45 minuuttia myötätuulessa rannasta pois päin ja sitten vartissa takaisin vastatuuleen. Mutta nämähä ovat näitä kantapään kautta opittavia, kyllä kyllä, ehheh heh.

Kohta lähtö Sepån kanssa anopin vaaleansinisellä kuplalla Pyynikin rantaan. Sieltä livetään lipumaan vielä kesän viimeisen hellepäivän helotuksille oi.


Ylpeät ja onnelliset.

torstai 20. elokuuta 2015

Kuumottava muotokuva




Meidät ikuistettiin pikamuotokuvaan Y-festivaalien puistokirppishulinoissa. Tuntemattomaksi jäänyt taiteilija näki poikani läpi ja löysi vanhan sielun. Lenski 50v. äidin käsivarrella. 

Arjen vaativa lonkeroinen

Välttelen henkistä työtä paiskomalla tavaroita järjestykseen ja siitä ohi. Se ole niin justiinsa. Rokki soi. Rännänännänäänää. Piti kesällä kirjoittaa yksi lastenkirja. Ränäänänää. Kovemmalle.
Pöydällä on neljä laskua. Miksi taas paperisia...?

Jännitin viikon ajan yhtä työpuhelua. En tiennyt minä päivänä se tulee, tiesin vain että tulollaan on väistämättä niin kuin...kuin.. kuolema? Joulu? Pissa? Meteoriitti? 
Luuri hikosi kädessä kuusi päivää. Kuusi päivää harjoittelin rentoja repliikkejä ääneen kadulla.

Kun se sitten soi, aloitan reippaasti suunnitelluilla vuorosanoilla ääni kuitenkin tunnistamattomaksi painuneena: "No niin!". Sitten rohkeus pettää ja nielaisen loppuosan: "Nyt sää sitten soitit". Jatkan keskustelua nyökkäilemällä, mikä puhelimessa on hyvin informatiivinen tapa kommunikoida. Hymähtelen muistaakseni onneksi myös. 
Sitten se loppuu. Yllättäen puhelu loppuu. En muistanut, että puhelut loppuvat.
Palaan Naapurittaren ja poikien luo keittiöön vauhkona kontaten. Naapuritar katsoo minua, rypistää kulmiaan ja kehottaa kirjoittamaan kaikesta tästä hauskasti nettiin, niin pääsen asian niskanpäälle. Olen samaa mieltä.  

Siihen sen nyt kirjoitin, mutta en kyllä tiedä – osaan kertoa toden suurin piirtein totena, en sen kummemmin. Mutta onhan se helvetin hauskaa. Helvetin hauskaa elämää kulkea tunteiden talutusnuorassa painajaisiin ja takaisin.

Eilen mehut vei yhtä lailla etukäteen hermostuttanut, ääriarkinen suoritus. Olisi ollut luettavaakin, mutta mieluummin laskin yhdessä satojen mummojen kanssa minuutteja työväenopiston ilmoittautumiseen. Tasan klo 13.00 poimin näpäyttämällä ostoskoriini CHIT CHAT on Tuesday morning –kurssin. Vielä tänäänkään magneettisen kiinnostavana pitämäni, varmaan ihan kiva englannin jutustelukurssi ei ole täynnä. Kai se nyt edes järjestetään.

Onko tämä ollut joka vuosi näin vaikeaa? En muista? Lyö tyhjää? Olenko käynyt liian syvällä höperössä? Rännännäänääänää. Kovemmalle sitä musiikkia. Niin että se täyttää tyhjän ensimmäisenä. Kun vielä ensisijaisesti saa olla mutsikesä


                   Se


                   Ole


                   Niin


                   Justiinsa


Kuvat sarjasta Kyllä se siitä (2015). Tutustu ihmeessä myös Ihmisroskasen aiempaan valokuvatuotantoon täällä ja täällä.

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Mutsikesä 015 lyrics

Sanoitin biisin (avaruus)vihkoon.


MUTSIKESÄ 015

1. 
Lähde Seppå vaan töihin 
me jäädään nukkumaan
tyynyntuoksuisiin aamutöihin
Pörreä Leijona ja mää

2.
Pitkään mehiläiset keräsi
tämän kesän hunajaa
nyt sitä jukurttiin valutellaan 
Pörreä Leijona ja mää

Ch
Tää on mutsikesä
intiaanimutsikesä
mutsikesä
intiaanimutsikesä
Voe hele mikä kele!

3.
Näkyy jo ikkunasta
ystävät naapurista
niitä odotellaan salaisiin lomavarkaisiin 
Pörreä Leijona ja mää

C-osa
Ollaan hetki ihan seis
ettei elokuu loppuun kulua vois
eikä pupu loikkis pihalta pois

Ch 
Tää on mutsikesä
intiaanimutsikesä
mutsikesä
intiaanimutsikesä
x2
Voe hele mikä kele!


Pitäiskö säveltää ja vetää videolle...? ;)


 

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Rullarit jee

Oliko puhetta tavaran karsimisesta? Vai siis pitikö sitä hommata lisää?

Se on ilmeisesti ollut tässä vähän epäselvää, kun pihakirppispäivän jälkeen joka kadunkulmassa seisoo saa ottaa       –laatikko heruttelemassa. Pakko on ottaa, jos ilmaiseksi saa. Pakko. Jos ilmaiseksi.
Juuri näitä kynttilänjalkoja esimerkiksi, niistähän on elintarvikkeisiin rinnastettavina tarve-esineinä aina pula. Tai web-kameroista. Lastenkodin edestä Lenski poimi niin kovaäänisen ambulanssihelikopterilelun, että sen täytyy olla viritetty.

Kuitenkin jos oikein lykästää, voi kaiken roinan joukosta löytyä jotakin löytämisen arvoista...


Kuten kahdet sairaan nopeet rullaluistimet, sinun ja boyfriendisi kokoa!!

WOU WOU WOU

Edellisiin rulliksiin keräsin rahat katusoittamalla K-market Tahmelan Valinnan edessä. Ohjelmistossa oli Pikkupupu loikki –biisi, jonka pystyy nirhaamaan läpi käyttäen pelkästään viulun vapaita kieliä. 
Tuettuna molemmista kainaloista valuin sitten Hirvikatua alas ehkä kahdesti.

Torstaina on suunnitelmissa nousta rullille ensimmäisen kerran sitten vuoden -98 ja luistella kesäteatteriin. Eli jos tamperelaiset ihmettelette mikä vauhdikas ja värikäs vilahtaa ohitsenne ja heti perään toinen, niin me ollaan sitten Sepån kanssa ne.

Ja tervetuloa meidän talon nurkalle, jos ja kun ilmainen tavara kiinnostaa. 
Perustan sinne saa panna ja ottaa –laatikon kaikkia kaduttavia herätenoukintoja varten.

WOU

Rullarit jee sen ymmärtää
Rullarit jee ei jälkeen jää
Rullari jee ne näkee tän 
Kaikki pyörii.................

sunnuntai 9. elokuuta 2015

Haastattelussa kaksivuotias

– Lenski, mitä sää tykkäät tehdä?

– Syödä kakkua.

– Mitä sää tykkäät tehdä sisällä?

– Leikkiä.

– Millä sää leikit?

– Tolla leegolaululla.

– Tota, mmm, mitä sää tykkäät tehdä ulkona?

– Kääntyä kaatua. Kääntyä kaatua.

– Mihin sää lähdet mielelläs retkelle?

– Muumimailmaan.

Okei... Mitä siellä on siellä muumimaailmassa?

– Noita muumihahmoja.

– Mikäs sun lempieläin on?

– Ei mun lempieläin oo... eläintarhassa. Eläintarhassa oon ollu. On lempieläimiä siellä, on!

– Esimerkiks mikä?

– Leijona.

– Okei.

– Leijona karjuva siellä on. Aaarghhhh!!

– Huii!

– Wääärghh!!

– Apua! No tota sitten, mikä sun lempiruoka on?

– Dinojukurttilaulu. Dinojukurttilaulu. Dinojukurttilaulu. Yyyy. Iuu. Yyyy.

– No entäs, mitä sä oot tehny tässä kesällä?

– Yyyy. U, uh. Lentilannassa. Lentilannassa.

– Mitä tehny?

– Rannassa uinu.

– Tota, mikä susta tulee isona?

– Pappi.

– Mitä se pappi tekee?

– Kiikossa toissa on pappi.

– Mikä on sun lempilelu?

– Kiikaakiikaakiikaa

– Mikä on sun lempilelu?

– Kiikaa.

– Lenski?

– Tinttikalhulelua. Tinttikalhulelua.

– Ahaa. No mikä on sun lempikirja?

– Tinttitintti.

– Aivan.




perjantai 7. elokuuta 2015

Ruusunnuppu

Äitienpäivänä saamani ruukkuruusu kukkii heinäkuun ja elokuun vaihteessa ensimmäistä kertaa. Siinä oli pienet, kovat nuput jo silloin toukokuussa, mutta ne eivät ikinä avautuneet, vaan kuivuivat ruskeiksi. Lamaannuin, kun Seppå näytti kirvojen juoksentelevan lehdillä ja oksanhaaroissa. 

Seppå kantoi ruusun ulos portaiden viereen ja suihkutti siihen mäntysuopaa. Hyväntahtoiset lahjojat, isä ja poika säälittivät minua. He uskoivat kukkaan, jaksoivat hoitaa sitä. Minä käänsin katseeni pois äitiyteni surullisesta symbolista aina kulkiessani ohi. En koskaan saisi tietää minkä värisiä kukkia se tekee. 

Mutta tietysti se tapahtuu nyt, tasan kaksi vuotta sen aamun jälkeen, kun minusta tuli äiti. Kaksi vuotta sen jälkeen, kun aika alkoi toisen kerran alusta. Lenski syntyi ja osa minusta syntyi uudelleen hänen kauttaan. Minusta tuli olento, jolla on tehtävä. Tärkeä tehtävä pitää hänestä huolta. 

Olen hänen niin kauan kuin elän ja sen jälkeen, siellä ajan mustassa pyörteessä, jonka poimuun meidän tarinamme jää. Sinne me jäämme matemaattisena kaavana, hiilipölynä, tai ehkä sähköiskuna. Me olemme ruusunnuppu, hän aukeaa minun terälehtieni sisältä aina uudestaan miljoonien vuosien päästäkin. 

Aamulla pieni nenä tuoksutteli kukkia. Etusormi kokeili vaaleanpunaista samettia. Tottakai vaaleanpunainen. Herkkä niin kuin on kaksivuotias äitiys. Tummanpunaisia saa lahjoittaa sitten, kun olen nelikymppinen isoäiti. 

Sitä ennen parikymmentä vuotta meillä asuu ihminen, joka on yhtä suuri ihmetyksen aihe ja haaveiden intohimoinen kohde joka päivä kuin oli sinä jona syntyi. Hän on muukalainen, jonka tunnen. Sitä mukaa näen itseni, kun hän näyttää itsensä. Kun hän koskettaa ruusua, minä kosketan sitä taas vuosien jälkeen. Ja niin maailman taivasholvi nousee korkeammalle, sen alle virtaa jostain kirkasta, viileää ilmaa.





maanantai 3. elokuuta 2015

Vuoden odotetuin maku

Täältä univajeen, hormonihurvelon, kommunikaatio-ongelmien ja synttäristressin keskeltä lyhyesti tiedotettakoon, että nyt sitä on taas saatu, Haaviston ruispuuroa. Täysmaito, voi ja tunteja haudutettu ruispuuro luovat makumaailman, joka herauttelee veden kielelle missä ja milloin vain pelkästä ajatuksesta. 

Edellistä lusikallista vielä niellessä seuraavaa alkaa jo odottaa, ja vihoviimeisen jälkeen sitä sitten saakin himoita, kun Myllypäivät ovat kerran vuodessa vaan. Kaikkien muiden alussa mainittujen raskauttavien tekijöiden lisäksi nyt on kyllä liian pitkä aika seuraavaan suutuntumaan. Myönnän, tilanne ei oikein pysy hallinnassa.
En mää tiedä, ei vaan ole mitään niin hyvää. 



torstai 30. heinäkuuta 2015

Marika, miten sen teet?

Rakastuin Berliinin kotimme askeettiseen sisustukseen. Asunnossa ei ollut mitään turhaa, mikä kertoi vuokraemäntämme Marikan olevan tilanhallinnan kuningatar. Keittiöstä löytyi yksi kauha kauhaa tarvitsevalle. Jalkapallolle ja rullaluistimille oli oma kolo eteisen kiviseinässä. Missään ei näkynyt yhtään kippoa epämääräisille kuiteille, ruuveille, heijastimille ja kolikoille.



Viikon rälläyslomalla minulla oli kerrankin aikaa sekä etäisyyttä pohdiskella asioita ikään kuin oman kuplani ulkopuolelta.


Tulin siihen tulokseen, että jos kippoa ei aseteta esille, se ei voi alkaa täyttymään. Sälä ei kerry väliaikaiseen paikkaan, vaan kulkeutuu suoraan omaan mietittyyn osoitteeseensa, oli se sitten roskis, söpö peltinen ruuvirasia, roskis, takinlieve, lompakko, tai roskis.

Sisustajalapsinero minussa heräsi. Tunsin rintalastan alla tuttua kuplintaa, kutitteleva paine nousi sieltä otsaan. Edessäni oli este, joka oli tehty ylitettäväksi, päämäärä saavutettavaksi ja vasta sen jälkeen voitaisiin puhua levosta.

Mitä ihminen tekee miljoonalla leivontakulholla tai tsiljoonalla lasipurkilla? Miljoonalla leivontakulholla. Tsiljoonalla lasipurkilla. Meillä valehtelematta on miljoona leivontakulhoa ja tsiljoona lasipurkkia. Hukumme niihin. Lapsella on hengitysvaikeuksia. En ole tajunnut, miten huonosti parisuhde voi.

Kotiuduttuani heitän kaiken meneen. Kaiken. Meneen.

Ihanaa.


Tahmelassa kaikkimeneen-hulluus sai vain lisää vettä myllyynsä muistaessani minkälainen sisustaja Seppå on. Hän luottaa runsaaseen esillepanoon. Uutena raikkaana elementtinä keittiön hyllylle olivat poissa ollessani ilmestyneet Räisälän ja salaperäisen mysteerikunnan pöytävaakunat. Matoviinapullon ja perusvoideputelin ennakkoluuloton ystävyys toimi katseenvangitsijana alahyllyllä.



Heitän kaiken meneen. Kaiken. Meneen.

Nyt.

Hain paperikassin, se riittäisi alkurysäykseen. Heittelin sinne tavaroita. Sydämenmuotoinen munakasmuotti. Sepån. Lasipurkki. Sepån. Muumiheijastin. Avainnauha. Lelu jolla ei kukaan leiki. Sepån se ja se. Oma huivi. Kivat tuikkualustat. Nyt ei anneta armoa. Tyhjensin Sepån intiaanikipon sälästä. Sinne vaan, ei se mitään huomaa.

Myöhemmin illalla Seppå oli vienyt kassin roskiin. Sisustamisen lapsinero alkoi epäröidä. 

– Sinne tais mennä se sun intiaanikippo.

– Ai mun intiaanikippo? 

– Sen voi vielä hakee sieltä. 

– Mun lempikippo?!

Seppå käy tonkimassa lempikipon roskiksesta. Säikähdän, että hän huomaa muutkin esineensä. Seppå tulee takaisin ja esittelee kovia kokenutta aarrettaan kylässä olevalle Naapurittarelle hellästi.

– Heitin mää sinne sun kettinkikaulaketjutkin...

– MITÄ?? Et oo tosissas.

– No joo, et sää niillä mitään tee.

– Meet hakemaan ne sieltä!

– Mee ite, jos ne on niin tärkeet.

– Eikun sää meet.

Tässä kohtaa Naapuritar katsoo jo aika pitkään. Minua.

– No okei. 

Hain koko kassin takaisin. Nehän pitää lajitella. 

Nyt kassi on seissyt ovensuussa jo monta päivää. Sisustajalapsinero harvoin lannistuu, mutta näköjään täydellisistä älyttömyyksistä kiinnijääminen voi siihen johtaa.
Pelottaa, että Seppå alkaa heitellä omaisuuttani roskiin. ... Ahdistaa, kun kaulaketjut vievät koko ajan himona tilaa täällä.

Marika, miten sen teet? 

Oletko kenties vienyt osan käyttötavaroista johonkin säilöön, koska asuntosi on 
vuokrakäytössä? Onko sinua edes olemassa. En koskaan tavannut sinua. Haimme avaimen työkaveriltasi Umranilta. 

Voiko kukaan todella elää ilman säläkipon luomaa keskeneräisyyden mahdollisuutta, viskaamisen vapautta?

maanantai 27. heinäkuuta 2015

Tiedän missä olla

Märillä pitkospuilla pysyi, kun uskalsi kulkea niin vauhdilla, ettei ehtinyt liukastua. Kuusenlatvat olivat joskus sahanneet palasen taivasta metsälammen ylle ja sitten asettuneet aidaksi sen ympärille.  Takkuiset varvut kampittivat pienintä poimijaa, mutta tarjosivat palkinnon maantasalla. Leivontakulhoon ropisi muutama marja toisinaan, suurin osa päätyi parempiin suihin.

Olin tullut takaisin eksyäkseni mustikkamaille 30 metrin päähän autosta. Juodakseni Sepån pistämät kahvit Mobilian automuseon huvimajassa. Syödäkseni ylenpalttisen makean kuningatarpullan sokerikuorrutteineen. Nuollakseni viimeiset tahmat siitä lapsen sormista.

Berliinissä sairastuin samaan tautiin, joka lamauttaa pienet kesäleiriläiset leirin alussa ja saa tulevien päivien lukumäärän ja välimatkan perheeseen tuntumaan kestämättömiltä etäisyyksiltä.  

Kipuilin koko reissun. Ei se tarkoita sitä, ettenkö olisi pitänyt hauskaa ulkoilmaleffassa Friedrichshainissa tai libanonilaisessa ylihalpojen ja herkullisten mezejen äärellä tai missä vain. Satu kyllä onneksi ymmärsi sen. Tietyllä aavistuksenomaisella tavalla nautin kärsimysmankelistani, jonka puristuksesta kompuroi – jo sen voi sanoa, uusi minä.

Olin tullut takaisin, eikä kesäkään ollut sama. Syksy oli täällä, sitä ei enää pystynyt torjumaan. Seuraavalla viikolla kävisin kirjastossa ja alkaisin lukea jotakin, mikä hiljalleen valmistaisi uuteen aikaan.

Halvaannuttavan koti-ikävän muisto oli vielä jähmeytenä jäsenissä, odotuksina ja hermoheikkoutena päässä. Tiesin kuitenkin missä minun pitää olla, kahden kauden sekavassa välimaastossakin, jossa mennyt tuntuu kadotetulta syliltä ja tuleva välähtelee kaaoskuvina.
Olin tullut katselemaan heitä sen selittelemättömän onnekkaan tunteen läpi.







perjantai 24. heinäkuuta 2015

Kyllä se on kuulkaa vitriini ostettava

Ei käy kieltäminen, etteikö pojalla olisi melkoiset urheilijageenit. Täydellinen kunnianhimottomuus on aina auttanut minua suhtautumaan mahdollisiin vastoinkäymisiin urheilukentillä kevyen välinpitämättömästi. Ehdottoman hyvä piirre huippu-urheilijalle, kun tulokset eivät häiriinny liiasta hermoilusta ja paineista.

Kotoa se kaikki lähtee, myös verenmakuinen kyky harjoitella. Lepopäivien tärkeyttä ei koskaan korosteta tarpeeksi, mikä hajottaa kaltaistani liikuntakasvattajaa.

Seppå taas on aikamoinen salihirmu. Hän on kasvanut valehtelematta kolme kokoa suuremmaksi kaapiksi sen jälkeen, kun viime syksynä vaniljaiset proteiinilisät ilmestyivät keittiöömme. Massakausi tuntuu vain jatkuvan ja jatkuvan. Mahdollisuutta lihasnäkyvyyskauteen on vasta heruteltu...................

Näillä avuin ja omalla tinkimättömällä asenteellaan sekä pikku kinttujen tikkaavalla voimalla Lenski 1v. menestyi Kumpulan juoksukisojen nelivuotiaiden sarjassa upeasti. Kilpailija numero 40 oli sarjansa viimeinen, mutta pääsi palkintosijoille ollessaan hienosti poikien toinen. Tuli mitali ja tuli kultalusikka.

Lenski korkkasi viimein perheemme mitalisaldon.






Voitin, vaikken liikahtanut mihinkään. Voi poikani, oi geenini.